Olen koko tämän (vuoden 2013) kesän ajan miettinyt uuden romaanin kirjoittamista. Kun tuo Alajärven aikapallo julkaistiin, lienee se ainakin osoitus siitä, että kykyjä jonkun mielestä projektiin on. Tietty juonenkehittelykin on jo otsalohkossa ja kirjan työnimi vilkkuu takaraivossa.Se olisi "Lintulaakson paradoksi" ja kertoisi moniongelmaisen suvun tarinan. Mitä pidemmälle olen juonta kehitellyt, sitä kaukaisemmaksi on aloitus mennyt, koska nykyisellä juonella kirjasta tulisi melkoinen järkäle, 700-sivuinen tiiliskivi. Eikä sellaiselle liene Suomessa markkinoita ja toisaalta juonen kanssa on vielä omat ongelmansa.

Mutta kun on neljä romaania valmiiksi saanut, kirjan kutsu on voimakas. Se on savuinen maja, kalvakka sitruuna, sateenkaari ja ukkosmyrsky. Se on jotakin kaunista, joka pitäisi nostaa päästä pinnalle. Kalastaa aivoista ulos. Heti kun kuitenkin muistaa 4-6 kuukauden vaaditun työmäärän, se kalpenee ja haalenee. Sielllä se kuitenkin lepää.

Tuoksultaan siinä on talvikengän narahdus pakkaslumella ja äänimaailmaltaan keitettyä Cappuccinoa kermavaahdolla. Ja juuri näin päin. 150 000 sanaa se vaatisi. Edellisissä on selvitty noin 50 000:lla. Noin iso urakka pelottaa ja kunnioitus hiipii ihon värekarvoihin ja karvatuppisoluihin.

Toisaalta haasteita olen aina halunnut. Minun ei tarvitse enää todistaa itselleni, että pystyn romaanin kirjoittamaan. Se on tehty. Mutta pitäisikö vielä todistaa, että pystyn kirjoittamaan muutakin kuin komediaa uskottavasti. Se päivä jää vielä odottamaan. Kirjan kutsu jää pyörimään huoneeni pölyhiukkasten heijastuksiin, parvekkeella piipahtaneen Julle-nimisen mustarastaan korviin (kerroin asiasta sille), sekä aamulla leipomieni sämpylöiden tuoksuun. Siellä se romaani pyörii.

Lintulaakson paradoksi, työnimenään.
 

Tätä blogia tukee http://www.davaisannointi.fi/