Paluu blogiini. 

Lukuisat blogini seuraajat ovat kyselleet kirjallisesta taustastani.  Kirjallisena taustanani toiminee syntymätodistus joka kirjoitettiin syyskuussa 1968. Kuulemani mukaan - muistikuvat ovat varsin hämäriä - opin lukemaan vain neljän vuoden ikäisenä isäni tekemien kirjain- ja tavulappujen avulla. Mainio keino, jonka onnistuin älyämään siis jo tuon ikäisenä. 

Aikainen lukuharrastus aiheutti ongelmia alakoulussa sikäli, että en olisi halunnut tavata. En voinut ymmärtää, miksi pitää tavata, kun osaa jo lukea. Tästä aiheutui jokunen konflikti opettajien kanssa. Nykyisin haluan paljon mieluummin tavata, etenkin tietysti ihmisiä.

On selvää, että lukemaan oppiminen oli minulle kuin janoiselle keidas, jos kliseinen vertaus näin hyödynnettäköön. Keksitään parempi vertaus. Se oli kuin Gnu-antiloopin vaellus runsaammille ruohoaavikoille vuodenkierron vaihtuessa. Erona oli se, ettei tarvinnut ylittää krokotiilejä viliseviä jokitöyräitä. 

Ala-asteella luin kaikki satukirjat, sarjakuvat, lehtiset, sanomalehdet ja muut tekstiä sisältävät esineet, mitkä vain käsiini sain. Aamumurojen aikana maitopurkin kylki tuli luetuksi. Kahlasin sadut, Blytonin Viisikot, Nuorisoetsiväromaanit, Tarzanit, Mars -kirjat, Jules Vernen koko tuotannon ja käytännössä koko Espoon keskuskirjaston nuorisohyllyjen materiaalin. 

Noin kolmentoista ikään tultua kahlasin isän hyllystä FACTA -tietosanakirjan käytännössä kokonaan, muut alakohtaiset tietokirjat, mm. Aikamme maailma -sarjan ja historiasarjan, joka hyllystä löytyi, nimeä en enää muista. Mielenkiintoinen oli myös rapistunut 1950 painettu "Pikku jättiläinen", josta imin nippelitietoa. 

Kouln tekstikirjat pystyin lukemaan kerralla tai kahdella otsaani ja ne jäivät myös päähän. Koemenestys oli hyvä. Matematiikka ja Fysiikka eivät aivan yhtä hyvin taipuneet. 

Sitten luin Isaac Asimovin "Itse Jumalat", joka lienee edelleen kirja, joka on vaikuttanut eniten. No, on niitä toki paljon, mutta tuo lienee aikaisin "aikuisten kirja, joka jäi mieleen". MacLeanin seikkailu- ja sotatarinat tietysti myös, mutta Asimovin takia jäin Scifi -koukkuun. 

15-18 vuoden iässä meni Asimovin koko tuotanto, Arthur C Clarke samoin ja pikku hiljaa kaikki muukin SCIFI, mitä kirjastosta löytyi. Fantasiakirjallisuus sen sijaan ei koskaan oikein napannut. Mutta don't get me wrong. Taru sormusten herrasta on toki kahlattu, mutta kirjallisesti se ei ole kovin merkittävä teos, minun mielestäni. Historiallisesti tietenkin kyllä. 

Laskin lukeneeni arviolta 3000 kirjaa, romaania. Parhaimmillaan tahti on ollut yksi päivässä. Kysyt tietenkin, miten se on mahdollista. Eikö romaanin lukemiseen mene useita tunteja. Totta kai menee, normaalilla lukunopeudella. Tuplanopeudella normaalin 250-300 -sivuisen kirjan lukee jo alle kahdessa tunnissa.

Tästä on kiittäminen sitä, että lukion viimeisenä vuonna Leppävaaran lukiossa järjestettiin vapaaehtoinen Lukunopeuskurssi, johon kovana lukijana osallistuin. 

Siellä meille osallistujille kerrottiin teoriassa, että lukemisen "hitaus" tai "nopeus" perustuu puhtaaseen harjoitteluun ja harjaantumiseen ja että jokainen voi parantaa lukunopeuttaan kaksin- tai jopa kolminkertaisesti. Säännöllisellä harjoittelulla jopa enemmän. 

Lukemisen hitaus syntyy silmän tekstissä pysähtymisten määrästä, siihen menevästä ajasta, mutta myös kerralla hahmotettavasta tekstin määrästä. Sekä tietenkin muiden ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamasta häiriöistä.

Nopea lukeminen tukee myös oppimista, koska ihminen keskittää kapasiteettiaan aivoissa juuri lukemiseen, ei mihinkään muuhun, jolloin tekstin muistaminenkin paranee. Ja tämä kaikki on faktaa, osoitettavissa ja testattavissa.


Erilaisin harjoituksin nopeutta voidaan kehittää paljonkin ja täytyy sanoa, että se on toistaiseksi hyödyllisin kurssi, mitä koskaan olen käynyt. Se vaikutti myöhempään opiskeluuni (kirjat ja materiaalit nopeammin haltuun) 

Voitte olla varmoja siitä, että opiskeluaikana, työelämässä ja muuallakin lyhyemmästä tekstien lukemis- ja omaksumisajasta on ollut hyötyä. Aikaa on jäänyt paljon mielenkiintoisempiin asioihin.