Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies,

Kruununkin kyyti liikaa ois hälle kenties

Outoja hälle kun on, isänmaa, kotipaikka ja lies

Puolue perhe ja muu, verot, verka ja velka ja ies......

En ole aivan varma, oliko tämä ensimmäinen Eino Leinon runo, jonka kuulin. Ainakin yksi ensimmäisistä. Ja aivan oikein, kuulin sen Vesa-Matti Loirin laulamana, isäni äänilevyltä. Kappaleen sävellettynä ja esitettynä välittyvä tunnelma oli synkeä, raastava, vaikea, vaivainen. Aivan kuin alkuperäinen runonkin tarkoitus. Vai tuskin kukaan kiistää sitä, että Einon ajatukset Löysäläisen laulua kirjoittaessaan kovin positiiviset olisivat olleet. Kuten seuraavasta säkeestä ilmenee :

""Vei elon viima mun kukkani, jäljelle jäi vain työ,

Päivien päättymätön, sydäntuskani talvinen yö, ""

 

Kyllä, raastavaa. Sysimustaa. Pimeää. Kuin elo pahimmillaan, silloin kun läheinen on meidät jättänyt. (Veljeni levätköön rauhassa). Mutta jotakin hulluutta runoon sisältyy, kun Eino jatkaa:

""Vaan mua naurattaa, mua itkettää iki, ain,

heikkous heltymätön, sanan, vapauden vainoajain,
Minkä he mahtavat? Pikkaisen piinata vain,
Pitkittäää, mikä on kuitenkin täyttymys lain... ."

Kevyttä - korjaan - varsin raskasta maanis-depressiivisyyttäkö tuosta olisi kuulevinaan ?

Samapa tuo, mutta tämä ammoin kirjoitettu järkäle on mittavuudessaan kosminen. Se kuvaa suomalaisen (miehen, miksei naisenkin) ahdingon syvässä, läpitunkevassa pragmaattisuudessaan.  Aivan kuin laulaja olisi periksi juuri antamassa, kuitenkin vielä sisun rippeillä ponnistamssa pinnalle. Onko tässä jotain tuttua. Onko tässä jotain suomalaista. "Antaa niiden piinata, heittäkööt paskaa niskaan, minä kyllä kestän", laulaja tuntuu sanovan nykykielelle kääntäen. Byrokraattisten ahdinkojen, henkilökohtaisen elämän viihteellä suggeroidun päivänkaaren ja kuukaudesta toiseen jatkuvan epätoivon summanako tuo tekele on nyt sitten puristettu. Niin kuin moni muukin tarina täällä Pohjan perillä. Meillä Suomessa.

Vai onko tuo äärimmäisen kyyninen tapa haistattaa paskat koko maailmalla. Todeta monin sanoin, että yksilön maailma on hänen omansa, yhtä hauska, omituinen ja eläväinen, kuin millaiseksi hän sen itse mielessään maalaa. Kasvavista laskunipuistakin saa korostuskynällä värjäten kummallisen hauskannäköisiä torneja. Kuolleista ystävistä muistetaan kaikki se hyvä, jota ihminen edusti. Täällä olevien ystävien arvostus on minulle rajatonta. Kukin vaihdettu sana, kukin vaihdettu ajatus, kukin luotu, yhdessä luotu kokemus tuottavat mielihyvän, joka vie inhimillisten työkuormien ja laskupinojen ja muiden arjen haasteiden tuolle puolen. Löysäläisen laulu jatkuukin muutaman säkeistön murehtimisen jälkeen:

"Ah, rakas rakkahin!! Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaaa, kuin kaukaista huhuilua
Muistelen sua, kuin kaunista kadotettua...
Tuntoni, tuskani määrää nyt kauas, kauas mun Sua!
Mutta ne vaikka jo vie minut aallonkin ankaran taa,
missä mun lempeni lauluni, KORKEA ON KOTIMAA,
Minkä ne mahtavat?, Konsana korkeimpaa
eivät ne nähneet, eivätkä nähdä ne saa.

ARvatenkin ja historiankin mukaan Löysäläisen laulu on kirjoitettu kunnianarvoisan mestarin ollessa jo keski-iän kupeella. Mutta sanat ja riimit ovat teräviä ja raastavia. Ne viiltävät syvältä.
Ja ne ovat niin oikeassa. Mikä on tärkeintä? Einonkin mukaan tärkeitä ovat kotimaa, läheiset ja ystävät...

Miksi juuri tänään päätin kirjoittaa tästä runosta. Toisaalta voisi kysyä, miksi en olisi kirjoittanut? Ehkä tuo riimissä oleva sana kirjaton herätti minut. Sehän tarkoittaa kahta asiaa. Fyysisestikin sitä, että kun ei ole edes kirjaa luettavaksi tai tarinaa kuunneltavaksi, on ihminen omalla tavallaan köyhä. Tarinan kertominen on yhtä syvällä ihmisen perimässä kuin musiikki ja tanssikin. Se on aivan ensimmäistä kulttuuriperimäämme. Kun ihminen oppi puhumaan, hän oppi kertomaan, sitten varoittamaan ja lopulta opettamaan tarinoilla. Kynsitulien ääressä on kerrottu miljoonat varoitukset lapsille susista, karhuista, hirvistä ja metsän peikoista.  Tarkoituksena opettaa, varoittaa ja kertoa, ettei lapsen kannata kauas pihasta mennä. Voi eksyä metsään.

Mutta on tuossa otsikossa myös sanomaa. Kirjaton ja karjaton. Ei siis edes kirjoja eli henkilöllisyyttä, eikä karjaa, joka vertautuu mammonaan, siis ei rahaakaan. Tuntematon ihminen, yksin, ilman papereita ja maallista mammonaa.

Mitä muuta me olisimme. Ilman ystäviämme, ilman läheisiämme, ilman toisia ihmisiä...

Daley