Sattumalta kävi niin, että jouduin olosuhteiden pakosta eilen tarkkailemaan Hakaniemen torin touhua paikan päältä lähes koko iltapäivän ajan. Istuskelin torin laidalla ajoneuvoni tehtyä tenän  noin viisi tuntia odotellen apumiestä paikalle. Ei siinä mitään, odottelemisessa. Mutta huomasin siinä istuskellessani, että ihmiselle todella tekee hyvää vain pysähtyä tarkkailemaan ja ajattelemaan. Ja mikä brainstormi siitä kirjailijalle syntyikään. Tekisipä mieleni jopa kirjoittaa romaani tai novellikokoelma "tori", joka olisi jonkinlainen synteesi torin myyjistä, asiakkaista, tavallisista ihmisistä, paikalle muuten vaan eksyvistä ihmisistä.

Tuolla kolme tummaihoista pallottelee koripallolla ja viettää vain aikaa. Yksi torimyyjä pitää kokoajan meteliä kaloja kaupitellessaan, toinen vain odottaa asiakasta tekemään aloitteen. Suomalaisen hiljaisesti. Olisiko metelöivä kauppias savolainen vai ulkomaalaistaustainen, vähän avoimempaa sorttia kuitenkin`?

Kaupittelevat mitä kaupittelevat. Minä kaupittelen siinä elämääni viiden tunnin ajan. Aika kuluu yllättävän nopeasti, kun pohtii sitä, mitä kirjailijan tulisi tuotannossaan pohtia, ihmisen motiiveja ja taustaa tekoihinsa. Esittää kysymyksiä :
"Miksi tuo pariskunta riitelee?"
"Miksi tuo virkamiehen oloinen solmiokaulainen mies näyttää turpiinsa saaneelta."
"Mitä torin laidan kahden puliukon elämässä on tapahtunut, että tie on vienyt istumaan Egi Pikaverin kanssa päivää torin laitaa."
"Millaista on vihanneskauppiaan elämä?"
"Miten tuo - selvästikin myyjäpariskunta - on elämästään selvinnyt. Ainakin rakkautta näyttää riittävän satunnaisten pusujen muodossa ihan keskellä omaa myyntikojua, epäsuomalaisesti."

"Mihin tuo iloisesti jo naurava ja huuteleva nuorisoryhmä on menossa iltaa istumaan. Olisivatko opiskelijoita?"

ja niin edelleen.

Istuessani siinä torin laidalla, vain odottaen korjausmiestä, aloin tehdä edellä mainittuja havaintoja. En enää keskittynyt välinpitämättömänä odottamiseen, en enää varsinaisesti enää odottanut, vaan käytin aikani visualisoidakseni heidän elämäsä kaarteita. Keskityin ihmisiin, heidän motiiveihinsa, heidän elämiensä mahdollisiin ongelmiin ja kiemuroihin. Oman elämän vaikeudet eivät tuntuneet ollenkaan niin ihmeellisiltä.

Istuessani siinä torin laidalla, koin jonkinlaisen muutoksen. Tajusin myös muutoksen olevan jälleen mahdollinen. Muutos vaatisi vain mielen lujuutta, mutta kovasta asenteesta on ollut kokemusta monessa elämän vaiheessa. Sitä on ollut monesti tarvittaessa. Urheilu-uran eri vaiheissa, koulumaailmassa, työmaailmassa ja kai se aikanaan vaimokin tuli hankittua asenteella. Omasta tahdostaan tuli ja myös meni. Oli yhtä asenteellinen kuin minäkin.

Korjausapu saapui lopulta melkein kuuden tunnin ihmisten tarkkailun jälkeen, auto käynnistyi asiantuntevalla avulla, Lähdin mielelläni pois, mielessäni moni kohtalo, monet niistä kokonaisen kirjan arvoisia.

Pitää ottaa tarkkailuhetkestä kuukausittainen käytäntö? Ehkei sentään, mutta mielen tyhjentäjänä ja taas täyttäjänä tapahtuma toimi. Nissania on kiittäminen siitä, että se ei tällä kertaa lähtenyt käyntiin.

 

Tätä blogia tukee http://www.davaisannointi.fi/