keskiviikko, 4. syyskuu 2013

Kirjoittamisen valtava mielihyvä

En tiedä mistä se tulee...

Kun näppäimistö laulaa, minäkin laulan. Soitan. En ole koskaan osannut soittaa mitään soitinta, mutta soitan näppäimistöä.

Kirjaimia on 29, sanoja äärettömästi, laulun lahja on koostaa niistä kaunis lause.

mielen hyväily hentoina hetkinä
aatosten syväily pitkinä retkinä
helliä itseään, sivaltaa sanalla

joskus repiä kirolla, manalla
kantaa eteesi kuulainta kieltä
kaikuja kaukaa, jostakin sieltä

 

 

maanantai, 22. heinäkuu 2013

Kirjan kutsu

Olen koko tämän (vuoden 2013) kesän ajan miettinyt uuden romaanin kirjoittamista. Kun tuo Alajärven aikapallo julkaistiin, lienee se ainakin osoitus siitä, että kykyjä jonkun mielestä projektiin on. Tietty juonenkehittelykin on jo otsalohkossa ja kirjan työnimi vilkkuu takaraivossa.Se olisi "Lintulaakson paradoksi" ja kertoisi moniongelmaisen suvun tarinan. Mitä pidemmälle olen juonta kehitellyt, sitä kaukaisemmaksi on aloitus mennyt, koska nykyisellä juonella kirjasta tulisi melkoinen järkäle, 700-sivuinen tiiliskivi. Eikä sellaiselle liene Suomessa markkinoita ja toisaalta juonen kanssa on vielä omat ongelmansa.

Mutta kun on neljä romaania valmiiksi saanut, kirjan kutsu on voimakas. Se on savuinen maja, kalvakka sitruuna, sateenkaari ja ukkosmyrsky. Se on jotakin kaunista, joka pitäisi nostaa päästä pinnalle. Kalastaa aivoista ulos. Heti kun kuitenkin muistaa 4-6 kuukauden vaaditun työmäärän, se kalpenee ja haalenee. Sielllä se kuitenkin lepää.

Tuoksultaan siinä on talvikengän narahdus pakkaslumella ja äänimaailmaltaan keitettyä Cappuccinoa kermavaahdolla. Ja juuri näin päin. 150 000 sanaa se vaatisi. Edellisissä on selvitty noin 50 000:lla. Noin iso urakka pelottaa ja kunnioitus hiipii ihon värekarvoihin ja karvatuppisoluihin.

Toisaalta haasteita olen aina halunnut. Minun ei tarvitse enää todistaa itselleni, että pystyn romaanin kirjoittamaan. Se on tehty. Mutta pitäisikö vielä todistaa, että pystyn kirjoittamaan muutakin kuin komediaa uskottavasti. Se päivä jää vielä odottamaan. Kirjan kutsu jää pyörimään huoneeni pölyhiukkasten heijastuksiin, parvekkeella piipahtaneen Julle-nimisen mustarastaan korviin (kerroin asiasta sille), sekä aamulla leipomieni sämpylöiden tuoksuun. Siellä se romaani pyörii.

Lintulaakson paradoksi, työnimenään.
 

 

Tätä blogia tukee http://www.davaisannointi.fi/

lauantai, 13. heinäkuu 2013

Kirjailija tarkkailee torilla

Sattumalta kävi niin, että jouduin olosuhteiden pakosta eilen tarkkailemaan Hakaniemen torin touhua paikan päältä lähes koko iltapäivän ajan. Istuskelin torin laidalla ajoneuvoni tehtyä tenän  noin viisi tuntia odotellen apumiestä paikalle. Ei siinä mitään, odottelemisessa. Mutta huomasin siinä istuskellessani, että ihmiselle todella tekee hyvää vain pysähtyä tarkkailemaan ja ajattelemaan. Ja mikä brainstormi siitä kirjailijalle syntyikään. Tekisipä mieleni jopa kirjoittaa romaani tai novellikokoelma "tori", joka olisi jonkinlainen synteesi torin myyjistä, asiakkaista, tavallisista ihmisistä, paikalle muuten vaan eksyvistä ihmisistä.

Tuolla kolme tummaihoista pallottelee koripallolla ja viettää vain aikaa. Yksi torimyyjä pitää kokoajan meteliä kaloja kaupitellessaan, toinen vain odottaa asiakasta tekemään aloitteen. Suomalaisen hiljaisesti. Olisiko metelöivä kauppias savolainen vai ulkomaalaistaustainen, vähän avoimempaa sorttia kuitenkin`?

Kaupittelevat mitä kaupittelevat. Minä kaupittelen siinä elämääni viiden tunnin ajan. Aika kuluu yllättävän nopeasti, kun pohtii sitä, mitä kirjailijan tulisi tuotannossaan pohtia, ihmisen motiiveja ja taustaa tekoihinsa. Esittää kysymyksiä :
"Miksi tuo pariskunta riitelee?"
"Miksi tuo virkamiehen oloinen solmiokaulainen mies näyttää turpiinsa saaneelta."
"Mitä torin laidan kahden puliukon elämässä on tapahtunut, että tie on vienyt istumaan Egi Pikaverin kanssa päivää torin laitaa."
"Millaista on vihanneskauppiaan elämä?"
"Miten tuo - selvästikin myyjäpariskunta - on elämästään selvinnyt. Ainakin rakkautta näyttää riittävän satunnaisten pusujen muodossa ihan keskellä omaa myyntikojua, epäsuomalaisesti."

"Mihin tuo iloisesti jo naurava ja huuteleva nuorisoryhmä on menossa iltaa istumaan. Olisivatko opiskelijoita?"

ja niin edelleen.

Istuessani siinä torin laidalla, vain odottaen korjausmiestä, aloin tehdä edellä mainittuja havaintoja. En enää keskittynyt välinpitämättömänä odottamiseen, en enää varsinaisesti enää odottanut, vaan käytin aikani visualisoidakseni heidän elämäsä kaarteita. Keskityin ihmisiin, heidän motiiveihinsa, heidän elämiensä mahdollisiin ongelmiin ja kiemuroihin. Oman elämän vaikeudet eivät tuntuneet ollenkaan niin ihmeellisiltä.

Istuessani siinä torin laidalla, koin jonkinlaisen muutoksen. Tajusin myös muutoksen olevan jälleen mahdollinen. Muutos vaatisi vain mielen lujuutta, mutta kovasta asenteesta on ollut kokemusta monessa elämän vaiheessa. Sitä on ollut monesti tarvittaessa. Urheilu-uran eri vaiheissa, koulumaailmassa, työmaailmassa ja kai se aikanaan vaimokin tuli hankittua asenteella. Omasta tahdostaan tuli ja myös meni. Oli yhtä asenteellinen kuin minäkin.

Korjausapu saapui lopulta melkein kuuden tunnin ihmisten tarkkailun jälkeen, auto käynnistyi asiantuntevalla avulla, Lähdin mielelläni pois, mielessäni moni kohtalo, monet niistä kokonaisen kirjan arvoisia.

Pitää ottaa tarkkailuhetkestä kuukausittainen käytäntö? Ehkei sentään, mutta mielen tyhjentäjänä ja taas täyttäjänä tapahtuma toimi. Nissania on kiittäminen siitä, että se ei tällä kertaa lähtenyt käyntiin.

 

Tätä blogia tukee http://www.davaisannointi.fi/

tiistai, 11. kesäkuu 2013

Hurmoksellista lyriikkaa nykyräppäriltä

Aiemmassakin blogissani olen viitannut harrastukseeni runoiluun. Viimeisin villitykseni on räp-henkiset sanoitukset omaksi huviksi ja luultavasti facebook-tovereiden kauhuksi.

Joskushan on riimit vaan simppeleit ja tyhmii,

Mut yritetään tapailla täs räppärin rytmii.

Räp on melko vapaamuotoinen runouden muoto, yleensä rytmiikka on siinä tärkeämpää kuin varsinainen riimi ja usein riimi tulee vain viimeiseltä tavulta. Sillä nyt mitään väliä sinänsä ole, mutta kirjailijana tai kirjoittajana on hyvä kokeilla kaikenlaista tyyliä.

Lähdin siis kokeilemaan. Nyt kaikki te puristit, puhdasoppiset, sulkekaa silmät. Päätin alkaa kääntää Kalevalaa räp-kielelle. Otan alle esimerkin aivan alusta. Joo. naurakaa vaan, niin pitääkin. Ihmisellä pitää olla harrastuksia.... :)
 

Kalevala, eka laulu,

 

Hei, meitsin tekee mieli

nyt ottaa käyttöö aivot ja kieli

linnut laulaa, hei, mäkin alan laulaa

Suomen sankareist kailottaa kaulaa

Heimon pohjoisen poikii ja friidui

kauniit naisii, jätkii kovii ja sniidui

 

Sanat alkaa putoo näppiksen hattuihin

siit kovalevyn katuihin, myöhemmin aika siirtää tän satuihin

Runoojal on kieli kuumissaan, jokin huutaa ruumiissaan

et pääsis pudottelee silosäkeitä tuhansii huumissaan

Ei kerkee ees kirjaa, kun kielelt tulee virtaa

joku kannelta kintaal revittelee ja riivaa

viel parempaa sarjaa sanoist paperin pirtaan

ei oo riimeil hintaa, hei, ota sahtii tai hiivaa

kuule kuuntele kutsuu, sanat alkaa paperiin juuttuu

jotain puuttuu, nyt sekin löytyy, frendi soittaa luuttuu


hei, heimoveli, heiluta mun kanssa

kättä ylös nyt, nouse ylös, tanssaa

lähe laulaan mun messiin, ota sanasta miestä

ota riimeist kiinni, kohta otsat on hiessä,

tietsä?

 

kun vedetään tät yhes, me ollaan kuin yhtä

frendei, veljii, kuin rosvo ja kyttä

tai kuin ne lapsuuden frendit, jotka faittas faitit

leikittiin leikit, kuljettiin raitit

harvoin nykyisin nähdään, mut taas yhteist riimii

istu perseelles vaan, liity runoilutiimii,

ollaan Pohjoisen perillä, kylmä selkään hiipii

nyt ei etelään lennetä, eikä ois ees' siipii.

 

Käsi käteen, sormet sormeen , riimi riimist, sormikoukkuu

Pistä parhaat sun unien harhat ja tähtitarhat ja unelmasarjat

Kirjaa riimit ne kaikki, kultakuiden läpi, oo helvetin häpi, kun joku ne näki

Huuda säkeesi sadat, tähtisäkeittes radat, kultaa kuplivat padat, kutsu runoojakäki

Kanssaan huuda yhdessä, nuorison nousua, virsiä uusia, mun siveltimestä
sivallan totuuden, pilkan ja kicksit, elon ja kalman, sanain niveltimestä

Otan sahdin saatteeksi sanat ja niksit, kalevan kauniista hiveltimestä

Laulu kertoo maasta, on äijät ja chicksit ja taistelustakin helvetillisestä.

 

Saatu on sanat, entisilt äijilt' niiltä, joiden suun pauke oli häijy

En mä niiden tilalle haluu, enkä todellakaan paikkaansa väijy

mut virret on virsii, hirret on hirsii ja laulut lauletaan ajallaan,

Mut hei hokkuspokkus, pidetään fokus, muuten on taas sanat hajallaan.

 

Kerron teille Väinöstä, Väiskistä vaikeesta, haikeesta, sen ainaisesta puukon käyttöaikeesta

Kerron teille Ilmarista, Illusta, duunarijäbästä, sepästä ja työstänsä helvetin vaikeesta

Kerron teille Joukosta, jousimiehestä, pohjan pelloilla tallanneesta ja vähän naisesta

Ja kerron näistä kankaista, metsistä, järvistä, aikakaudesta uudesta alkaneesta



JA NIIN EDELLEEN.. Kukin arvioikoon itse. Sama tarina, eri tyyli, ehkä eri kieli. Ja kuten todettua, harrastuksia pitää olla.

torstai, 6. kesäkuu 2013

Korkeuksista loistava valo

Uskokaa tai älkää, niin tuo otsikko on dekkariromaanini nimi. 

Osallistuin viime vuonna Like -kustannusyhtiön dekkarin kirjoituskilpailuun. Piti kokeilla kepillä jäätä. Annoin itselleni kesällä 2012 neljä kuukautta aikaa saada aikaiseksi dekkari, muiden töiden ohella.

En tiedä tietenkään, miten on muilla, jotka kirjoittavat dekkareita. Onko heidän ensimmäinen etsiväromaaninsa ollut heti läpilyönti, ässä, niin kuin tenniksessä sanotaan. Vai ovatko hekin käyneet saman harjoitusprosessin läpi kuin minä kävin viime kesänä.

Minulla on tapana antaa itselleni mahdottomilta tuntuvia haasteita. Ensin sellainen oli romaani ylipäätään. Sellaisen tehtyäni ja toisenkin, sain päähäni osallistua Liken kilpailuun. Tuumasta toimeen. Varsinainen kilpailun rajaus oli tarkemmin tarkasteltuna - ei vain dekkari - vaan rikosromaani yleensä, joka antoi vapaammat kädet. 

Rikos ? Kyllä, minäkin päädyin aikani brainstormailtua klassiseen murhatarinaan. On murhattu, on etsivä ja mystisissä olosuhteissa tapahtunut hirveä murha. Halusin kuitenkin myös erottua joukosta. Eron muodostaa poikkeuksellinen rikoksen uhri. Humoristi sisälläni sai minut valitsemaan murhan kohteeksi afrikkalaisen, tarkemmin sanottuna botswanalaisen kirahvin. 

Kuulit oikein. Tarina alkaa eläintarhasta Helsingissä, Korkeasaaresta, jossa on tapahtunut kirahvin tappo, vain muutamaa päivää sen jälkeen, kun eläintarha on sen asiakkaittensa iloksi saanut. Palkataan etsivä, jolla on apulainen, henkilöstöpalveluyhtiöstä lähetetty vuokratyöetsivä. Korkeasaaren johdon toiminta ei tietenkään kestä tarkemmissa tutkimuksissa oikein päivänvaloa. Poliisia eläimen murha ei oikein kiinnosta, ainakaan laajemman tutkimuksen arvoiselta.

Kirahvista tietenkin kerrotaan romaanissani taustatarina siitä, kuinka se syntyi, kasvoi savannilla, nousi lauman johtajaksi ja sai paritteluoikeudet, jotka vain lauman johtajalle kuuluivat. Kunnes sitten sen johdettua jo aikansa laumaansakin, synkkä salametsästäjän luoti tainnuttaa ja siirtää kirahvin kaukaiseen Suomeen. 

Hyvässä murhatarinassa on tietenkin paljon epäiltyjä, niin tässäkin. Koska myös Liken teemana oli rikosromaani, päätin todella tehdä myös rikosromaanin, jossa on siis päätapahtuman lisäksi paljon rikoksia. Romaanin tekstissä mainitaan nimeltä lähes 250 eri rikosnimikettä Suomen laista ja joitakin rikoksia taitavat tutkimuksissa tehdä etsivätkin. Jollakin tavoin, sivulauseessa, dialogissa tai muuten vaan tulee käsiteltyä siis 250 yleistä rikostyyppiä. Se on siis aivan varmasti rikosromaani. Onko eläimen - kirahvin - murha lopulta rikos? Tuhotyö ehkä. Omaisuuden tuhoaminen, eläinrääkkäys tietenkin ja muuta vastaavaa. Mutta murha ?

No. Tarkoitus oli tietenkin tehdä komediaa koko genrestä. Epäiltyinä vilahtelee Suomen pisintä miestä, Gourmet-ruokiin erikoistunutta yhdistystä ja ihan vaan tavallista salakuljettajaa. Eläintarhan johdollakaan ei tietenkään ole puhtaita jauhoja pussissa. 

Arvostelulautakunta ei arvostanut juuri nyt juuri tällaista rikosromaania. Kilpailuun tuli 1200 ehdokasta, joten en nyt lopultakaan kovasti ihmetellyt, etten romaanillani - olkoonkin poikkeuksellisella idealla - voittanut. Ehkä "Valo" leviää jossakin vaiheessa sähkökirjana. Korkeuksista loistavaa valoa kirjoitin kuitenkin 2,5 kuukautta sydänverellä. Siitä tuli omasta mielestä hauska pieni kirja, uskottavine henkilöhahmoineen. Tarina toki on alati absurdia Suomi-perinnettä, kevyessä Paasilinnahenkisyydessään, johon viittaavat mm. kondorikotkien järjestämät hautajaiset kirahville Botswanan savannilla.

Luin kirjan uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen. Puoli vuotta on yleensä se lepoaika, jonka annan kirjan olla viimeisen pisteen kirjoitettuani. Romaani vaikutti kuitenkin yllättävän tuoreelta ja raikkaalta. Näkökulma komedialliselta, siinä oli pitkä liuta rikoksia suuntaan ja toiseen. Se on äärimmäisen viihdyttävä teos. 

Nimesin kyseisen murhatun kirahvin nimellä "Korkeuksista loistava valo" alkuperäisellä hollannin buurikielellä Hoogtes van Briljante Lig. Myös romaanin nimeksi tuli "Korkeuksista loistava valo. 

Luultavasti se julkaistaan sähkökirjana lähiaikoina.

Toivon niin. Korkeuksista loistava valo ansaitsisi muitakin lukijoita, kuin minut ja isäni, joka oikoluvussa minua on romaaniteksteissäni auttanut.